Arvoisat lukijat,
pahoittelen kuukausien hiljaiseloa. Elämäntilanteen muutos (töihin paluu sekä lasten päiväkodin aloittaminen) ja työnhaku on vienyt niin paljon, että en ole ehtinyt kirjoittaa. Kovasti on kyllä kirjoittamista ikävä.
Mutta lupaan, että pian oon back in business.
Vauhtikaksoset pitää kiireiseinä. Kuva: siljamarjatta
Minulla oli raskausaikana tapana käydä taloyhtiön lenkkisaunassa. Kerran samaan aikaan sattui saunomaan naapurin rouva. Puhe meni tyypilliseen tapaan minun raskauteeni. Varsinkin kun vastapuoli sai tietää, että tulossa oli kaksi, kysely ja kommentointi oli yleensä kahta kauheampaa, niin tälläkin kertaa. Lopuksi rouva toivotteli hyvää raskausaikaa ja totesi vielä saunan ovelta lähtiessään, että ”tuttavani sai kaksoset ja heillä molemmilla oli koliikki”. TAMTAMTAA!
Koliikki. Se jäi kaikumaan päähäni koko loppuraskauden ajaksi.
Jotkut ovat sitä mieltä, että jos jotain pelkoja kovasti miettii, ne toteutuvat. Mielestäni se on pitkälle hölynpölyä, mutta joskus toki käy niin, että pelko toteutuu.
Koliikista on kyse, kun vauva itkee vähintään kolme tuntia päivässä, vähintään kolmena päivänä viikossa ja vähintään kolmen viikon ajan. Koliikki juontaa juurensa vatsavaivoihin. Uusi suomalainen tutkimus ei tosin vieläkään osaa kertoa, ovatko vatsavaivat koliikin syy vai seuraus. Koliikkivauvan suoliston mikrobisto on erilainen kuin terveen vauvan. Siellä on jatkuva matala-asteinen tulehdustila. On esitetty, että koliikki on varhainen muoto ärtyvän suolen oireyhtymästä. Koliikkia ei pidä sekoittaa maitoallergiaan, jossa lapsi myös kärsii kovista vatsakivuista. Eikä myöskään refluksiin, jossa lapsi saattaa vaatia paljon kanniskelua ja pystyasentoa kivuliaan maidon ylösnousun takia. Vanhemmilla haaste onkin tietää, mistä näistä on missäkin tapauksessa kyse. Epäselvyyksissä kannattaa kääntyä ammattilaisten puoleen googlen sijaan.
Sen sijaan Väestöliiton koliikkioppaan mukaan koliikin taustalla on yleensä vauvan itsesäätelykyvyn puute ja herkkä temperamentti. Vauva tarvitsee vanhempiaan rauhoittuakseen, sillä ei osaa sitä vielä tehdä. Vauva ei vielä osaa säädellä vireystilaansa ja virikkeiden vastaanottokyky on kehittymätön joten vauva menee helposti ylivirittyneeseen tilaan. Siitä seuraa rauhattomuutta ja itkukohtauksia. Väestöliiton teoria ei tosin selitä vauvan kovaa kouristelua, joka selkeästi viittaa eniten vatsakipuihin kuin mihinkään muuhun. Totuuden siemen Väestöliiton teoriassa on siin, että koliikkilapsi tarvitsee vanhempansa hoivaa todella paljon.
Koliikkia voi esiintyä sekä poika- että tyttövauvoilla, sitä esiinty yhtä paljon rinta- kuin korvikeruokituilla, se voi tulla sekä ensisynnytäjän että uudelleensynnytävän vauvoille, eikä muitakaan selkeitä syy-yhteyksiä (esim. äidin raskausajan stressi tai ruokavalio) koliikkiin ole esitetty. Itkuhuippu koetaan yleensä kahdeksannella viikolla ja keskimääräisesti koliikki-itku loppuu noin kolmen kuukauden kohdalla. Se voi kuitenkin kestää jopa vajaa puoli vuotta. Itkukohtaukset sijoittuvat yleensä iltaan, niihin liittyy muun muassa punaiset kasvot, kova vatsanseutu ja voimakas vääntelehtimen taaksepäin.
Koliikkiperheen ehdoton hankinta, kuulosuojaimet. Kuva: siljamarjatta
Minulle meidän kaksospojan koliikkiaika on sarja epämääräisiä muistikuvia, joita en osaa sijoittaa aikajanalla, väsymystä, riipivää riittämättömyyden tunnetta ja äärirajoja. Koliikki alkoi lähes heti syntymän jälkeen. Kun kotiuduimme sektiohaavani komplikaatioista johtuvan osasto-ajan jälkeen, kuvittelin että saisimme vihdoin aloittaa rauhallisen tutustumisen lapsiimme. Näin ei kuitenkaan käynyt, sillä taloon asettui itku.
Poika itki koliikkiaan eniten aamuisin ja iltaisin. Lapsi toimi kuin ajastettu kello. Aamulla seitsemän aikaan alkoi itku, joka kesti yleensä kymmeneen yhteentoista. Yksi kohtaus kesti noin 20-40 minuuttia. Iltasin itku alkoi kuuden aikaan ja kesti taas noin kymmeneen yhteentoista. Pahimpana koliikkiaikana lapsi itki myös ennen pitkiä päiväunia kahdeltatoista ja heti päiväunilta herättyään neljältä.
Sen minkä hyvin muistan, on mieheni väsyneet mutta kärsivälliset kasvot hänen rauhoitellessaan sylissään joka ilta poikaamme. Minulle jäivät enemmän aamuitkut. Olin iltaisin yleensä jo niin väsynyt pitkästä päivästä, joten vetovastuu pojasta jäi miehelle. Yritin keskittyä tyttöömme ja imettää sekä ”pesiä” edes hieman hänen kanssaan, koska se ei pojan kanssa tullut kysymykseen. Aamuisin sen sijaan miehen piti saada edes vähän nukkua, että hän jaksaisi koulupäivän. Silloin oli minun vuoro tuntitolkulla kanniskella ja sylitellä huutavaa lasta. Ja välillä itkeä itse yhtä kovaa.
Mieheni ei meinannut viikkojenkaan jälkeen uskoa, että kyseessä on koliikki. Hän ajatteli lähes loppuun asti, että huomenna lapsi ei enää itke. Se oli hänen selviytymiskeinonsa. Minä sen sijaan katselin melkein päivittäin kalenteria, laskin päiviä kolmen kuukauden rajaan asti ja yritin tsempata itseäni.
Koliikin ainoa varma hoito on aika. Koliikki menee ohi itsestään yleensä viimeistään viiden kuukauden kohdalla. Uusi tutkimus tosin esittää probiooteista mahdollista apua koliikkiin. Keino vaatii tosin vielä lisää tutkimista.
Molemmat nukkuu! Koliikkipotilas rakkaassa keinussaan. Kuva: siljamarjatta
Me vanhemmat olemme kyllä valmiita tekemään mitä vaan, että vauvan itku loppuisi. On itsehoitolääkkeitä koliikkiin, joilla voi vähentää vatsan kaasuja, on satoja euroja maksavia täriseviä koliikkipatjoja, koliikkikeinuja, akupunktiota, jumppapalloja, vauvahierontaa, erilaisia kanniskeluasentoja, rauhoittavaa musiikkia, you name it. Mistään näistä ei tosin ole tarpeeksi vahvaa näyttöä koliikin hoitoon. Mutta jos jumppapallo saa huutavan lapsen hetkeksi hiljenemään, niin antaa mennä vaan.
Itse hytkyin jumppapallon päällä lopulta niin usein ja samaan aikaan, että laskin säännölisin väliajoin laskeutuvia lentokoneita, jotka lensivät talomme päältä tiettyyn aikaa iltaisin. Yleensä sylissäni oli koliikista kärsivä poikani, mutta joskus myös tyttö, jolla saattoi olla välillä yhtälailla vatsavaivoja, olihan hänkin vasta kehittyvä vastasyntynyt. Kanniskelua ja valvomista tuli tehtyä niin paljon, että minun oli mentävä fysioterapeutille hakemaan apua kun raskaudesta palautumiseni ei edistynyt. Ja jos en hoivannut kiljuvaa poikaa, oli hoidettava tyttöä, jolla oli myös omat suuret vauvan tarpeensa. Usein näitä asioita oli tehtävä samaan aikaan, tuplana.
Me kokeilimme myös vyöhyketerapiaa. Ystäväni äiti ihanasti jopa lahjoitti avustuksen sitä varten. Yksityisessä neuvolassa tehty vyöhyketerapia kyllä rentoutti poikaa. Itkut myös alkoivat vähentyä, mutta toisaalta samaan aikaan lähestyimme maagista kolmen kuukauden ikää. Itkut kuitenkin jatkuivat ja voimistuivat vielä hetkellisesti hoitojen jälkeen, ennen kuin vihdoin noin neljän kuukauden kohdalla loppuivat. Ensin vähenivät iltaitkut ja lopulta hävisivät aamuisetkin itkut. En muista mitään tiettyä päivää, jolloin olisin tajunnut, että nyt se on ohi. Aluksi en uskaltanut edes myöntää itselleni, että se on loppunut, kun pelko uusista kohtauksista eli vielä pitkään mielessä.
Yhteiskunnalta ei koliikkiin apua oikeastaan löydy. Neuvolalääkäri käski keskittyä omaan jaksamiseen ja mikäli sietokyky lopullisesti ylittyy, lastensuojelu ottaa asian käsittelyyn. Meillä, joilla tukiverkko on lähes olematon, keinot jakaa taakkaa ovat huonot. On vaan jaksettava. Ja kyllä me lopulta jaksoimmekin. Hirveä sääli on vaan se, että suloinen vastasyntyneen vauva-aika jäi pojan kanssa täysin kokematta ja tyttökin kärsi tilanteesta.
Mutta ah, mikä aurinko meille muuttikaan koliikin lähdettyä. Pojasta tuli iloinen, valpas ja aktiivinen vauva. Edelleen sydäntäni lämmittää erityisellä tavalla, kun näen poikani nauravan ja nauttivan elämästä.
On mahdollista, että koliikista vauvana kärsineet joutuvat kohtaamaan vatsavaivoja teini-iässä. Lapsen mieli ilmeisesti selviää koliikista, eikä kärsimyksistä jää lapselle muistikuvia. Koliikkilapset myös kasvavat ja kehittyvät normaalisti.
Kunnes probiooteista tai muusta vastaavasta saadaan kunnolla apua, suosittelen lämpimästi koliikkiperheitä keskittymään ennen kaikkea siihen omaan jaksamiseen. Kuullostaa itsekkäältä, mutta se on lähes ainoa varma keino selviytyä koliikkihelvetistä. Vuorotelkaa puolison kanssa, ottakaa omaa aikaa, poistukaa ulos kävelylle kun itkun sietokyky on äärirajalla, kutsukaa sukulaiset apuun tai maksakaa viimeisistä senteistä ulkopuolisille hoitajalle, ettei vain tulisi ravisteltua vauvaa. Ja muistakaa, se loppuu aikanaan.
Lähteet:
Itkuinen vauva ja koliikki – opas vanhemmile
Imeväisen koliikki, suolistomikrobisto ja probiootit
Kun sanotaan, että alku on aina vähän hankalaa, niin meidän tapauksessa se piti paikkansa.
Kotiuduimme kaksosten kanssa neljäntenä päivänä synnytyksestä. Se oli samalla ihanaa ja ihan kamalaa. Olin(mme) paniikin, hoivaamisen, rakkauden ja väsymyksen sekaisissa tunnelmissa. Vaikka kaikkeen oli kuinka yritetty valmistautua, niin elämänmuutos oli silti sen verran valtava, että sitä ei millään maailman valmisteluilla olisi kokonaan tasaiseksi voinut tehdä.
Mies joutui ottamaan odotettua suuremman vastuun heti synnytyksen jälkeen sektioni takia. Hän antoi lapsillemme ensimmäiset ihokontaktit ja syötti ruiskulla ensimmäiset maidot sekä vaihtoi vaipat. Onneksi miehelläni on paljon kokemusta lastenhoidosta suurperhetaustansa takia. Tansanian Sansibarilla eläessään hän hoiti paljon siskojensa lapsia. Minun ensisijainen tehtävä oli imettää ja mies auttoi nostamalla lapset rinnalle sekä sairaalassa että myöhemmin kotona. Nouseminen sängystä oli hidasta ja kivuliasta, mutta liikuttava oli sillä se edisti palautumista. Sektiohaavaa oli varottava välttämällä nostelua. Oman vauvan paino nosteluissa oli maksimi . Noh, minulla omia vauvoja oli kaksi.
Pojan paino laski syntymän jälkeen suhteessa liikaa. Hänelle aloitettiin lisämaidot kahden tunnin välein, että syntymäpaino saavutettaisiin mahdollisimman pian takaisin. Jokaisen vauvan paino laskee hetkellisesti syntymän jälkeen, mutta tilanne korjaantuu yleensä itsestään. Liian suuri painonlasku on yleensä yhteydessä imetyksen ongelmiin ja tilanteeseen reagoidaan antamalla lisämaitoa imetyksen ohella. Sektio hidastaa maidonnousua ja minullakin maito nousi kunnolla (ja sitten tulikin rytinällä) vasta reilusti yli viikon päästä synnytyksestä.
Me elimme pojan kanssa kelloa katsoen yötä päivää ekat viikot, että hän saisi tarpeeksi ruokaa. Hoitorumba oli valmis, sillä tyttökin vaati jatkuvaa huolenpitoa ja syöttämistä niinkuin jokainen vastasyntynyt.
Oltuamme muutaman päivän kotona palasimme Kättärin Imetyspolille, jossa perehdyimme paremmin imetykseen ja varsinkin pojan huonoon imuotteeseen. Tarkoitus oli myös, että hoitaja poistaisi tikit sektiohaavastani. Hän ei sitä kuitenkaan tehnyt, sillä haava oli vielä hieman keskeltä auki.
Illalla kotona haava alkoi vuotaa verta. Ei muuta kun koko perhe taas taksiin ja takaisin Kättärille. Tällä kertaa päivystykseen. Vasta yöllä pääsimme kotiin ja minulle määrättiin antibiootit, sillä sektiohaavassa oli vuodon lisäksi havaittu bakteeri. Minun käskettiin seurata kuumeen mahdollista nousua ja haavan vuodon määrää.
Seuraava päivä tuntui menevän paremmin, mutta sitten yöllä kuume nousi äkkiä todella korkeaksi. Imetin urheasti lapsia ja lopulta nukahdin kuumeisena. Kuumehoureet olivat kovia ja kuume sahasi ylös alas. Kaikki ei ollut antibiooteista huolimatta kunnossa.
Aamulla taksi kaarsi jälleen Kätilöopiston päivystykseen ja oli selvää, että minut ja samalla koko perhe otettaisiin takaisin osastolle perhehuoneeseen. Yhtäkkiä olimme taas sairaalassa lasten kanssa. Ihan kuin vajaa viikko aikaisemminkin. Minä olin antibioottitipassa ja mieheni auttoi kaikessa mahdollisessa. Meillä ei juurikaan ollut yksityisyyttä, sillä huoneessa ravasi koko ajan kätilöä ja lääkäriä. Minä elin lääkkeiden oton mukaan, tippa kolmesti päivässä, kipulääkkeet, pistos ja sitä rataa. Lisämaidot haimme itse osaston jääkaapista ja yritimme ehtiä hakea ruokaa kun ruoka-aika oli.
Rauhallinen alku vastasyntyneiden kanssa kotona jäi haaveeksi. Oli vaan mentävä hetki ja asia kerrallaan.
Mummun kutomaan toukkapussiin vastasyntynyt melkein hukkuu. Kuva: siljamarjatta
Onneksi mistään kovin vakavasta ei lopulta ollut kyse ja tilanne alkoi parantua muutamassa päivässä. Sain huippuhoitoa ja kätilöt yrittivät parhaansa mukaan antaa meidän olla rauhassa, että voisimme keskittyä lapsiin.
Jokusen päivän jälkeen meidät kotiutettiin uudemman kerran. Pärjäsin ilman tippaa ja lääkearsenaalin sain hoidettua itseeni myös kotona. En muista olenko koskaan ollut niin onnellinen kotiinpaluusta kuin silloin. Vaikka olin pitkään vielä puolikuntoinen ja heikko, sillä rautapitoisuuteni olivat kaiken muun vaivan lisäksi surkeat, panostin toipumiseen siitä eteenpäin kovasti.
Kovin monta hyvää asiaa ei ole ensimmäisistä viikoista sanottavana. Se oli puhdasta selviytymistä. Suuri onni kuitenkin oli se, että lapset olivat terveitä, eivätkä ne olleet he jotka osastolle joutuivat. Vaikka huoli lapsista oli silti kova, niin se oli helpompi käsitellä kun kyseessä oli oma terveys. Lisäksi mies oli auttamassa 24/7. Hän pystyi pitämään kaksi viikkoa isyysvapaata ja päälle yhden viikon lomaa.
Mutta jos ei muuta, niin oma surkea fyysinen lähtö äitiyteen motivoi keskittymään raskaudesta ja synnytyksestä palautumiseen mahdollisimman hyvin. Kävin myöhemmin muutamaan otteeseen fysioterapeutilla sekä monesti hierojalla, alotin pilateksen ja yritin ehtiä levätä sekä syödä tarpeeksi ja terveellisesti. Kun tukiverkko on huono, ei helppoja aikoja ollut näkyvissä, joten koin hyvin tärkeäksi sen, että minä äitinä pysyn kunnossa. Se on myös lasten etu.
Ja koti. Se on maailman paras paikka.
”No mä en ainakaan suostuis synnyttämään kahta alakautta!”
”Kannattaa vaatia sektio.”
”Huhhuh, jo yhden synnyttäminen oli kauheeta, miten sit kahden…”
”Pelottaako sua synnytys?”
Synnytys. Tuo vavisuttava mutta niin luonnollinen asia. Kaksossynnytys. Tuo tuplasti vavisuttava, ahdistava, kiehtova ja yhtä lailla luonnollinen asia.
Noin puolet kaksosista syntyy sektiolla ja noin puolet täysillä viikoilla (täysiksi viikoiksi lasketaan 37 raskausviikkoa). Seuraavaksi eniten syntyy viikoilla 32-36+6. Minun lapseni syntyivät viikoilla 39+2, viisi päivää virallisesta lasketusta ajasta (täysiaikainen raskaus on 40 raskausviikkoa). Suomessa monisikiösynnytyksessä pyritään ensisijaisesti alatiesynnytykseen, kuten yksösraskaudessakin, mikäli kaikki on kunnossa. Vain kaikki kolmoset, neloset ja mono-mono kaksoset (jakavat yhteisen istukan, vesipussin ja suonikalvon kohdussa) sektioidaan aina.
Raskausvaivani ja normaali elämä täyttivät päiväni pitkälle, ennen kuin heräsin asiaan synnytys. Toki monikkoperhevalmennuksessa asiasta puhuttiin, mutta se ei vielä silloin konkretisoitunut ollenkaan päässäni.
Pyrin hallitsemaan tätä pelottavaa(kin) asiaa tiedolla. Opiskelin itse kaikki synnytykseen liittyvät asiat HUSin Naistalon sivuilta ja puhuin niistä mieheni kanssa. Tein listoja omista ja lasten sairaalakasseista, järjestelin paikkoja ja kirjasin kätilölle toiveeni synnytykseen liittyvistä yksityiskohdista kuten kivunlievityksistä. Varsinaista synnytysvalmennusta ei Suomessa enää automaattisesti järjestetä. Se pitäisi ehdottamasti tuoda takaisin neuvolahoidon piiriin. Kätilöliitto harmittelee kun synnyttäjät eivät ole tarpeeksi valmistuneita synnytykseen. Minustakin tuntui oudolta, että niin iso asia oli jätetty lähes täysin äidin omille harteille.
Muistutin kuitenkin itseäni koko ajan, että tämä on asia, joka ei ole minun hallittavissa kuin osittain, vaikka tankkaisin kuinka paljon tietoa, harjoittelisen hengitystä ja kirjaisin toiveitani. Ajattelin, että voisin vain pyrkiä tekemään parhimpani.
Kaikki vuonna 2017 syntyneet lapset ovat saaneet Suomi 100 -villasukat sairaalasta lahjaksi. Kuva: siljamarjatta
Raskauteni kesti yllättäen paljon pidempään kuin olin antanut itseni ymmärtää. Tuskallinen olo sai toivomaan synnytyksen alkua viimeisen kuukauden aikana useasti ja piti teroittaa itseä niinä hetkinä, että kaikki viikot lapsille kohdussa olivat tärkeitä. Naistenklinikan henkilökunta ei myöskään suhtautunut asiaan kovin intohimoisesti ja odotin ja odotin kunnes jollain ultrakäynnillä lääkäri vihdoin totesi, että pian on sovittava synnytyksen käynnistyspäivä kun ei mitään näytä tapahtuvan. Samalla minut siirettiin Kätilöopiston hoitoon.
Käynnistyspäivä sovittiin 6 päivää ennen laskettua aikaa ja se oli maanantai. Kovasti toivoin, että synnytys lähtisi luonnollisesti käyntiin ennen sitä ja niin se lähtikin. Sovittua maanantaita edeltävänä lauantai aamuna alkoi lapsivettä tihkua. Kun olin soittanut sairaalaan söimme miehen kanssa aamiaisen rauhassa kotona, kävin suihkussa ja pakkasimme tavarat taksiin. Kätilöopistolle päästyäni oli selvää, että jäisin osastolle.
Kaikki alkoi siis rauhallisesti, ei draamaa, ei suuria kipuja. Valitettavasti synnytys ei kuitenkaan edistynyt tarpeeksi ja oli aloitettava käynnistys toimenpiteet seuraavana päivänä. Toimenpiteiksi lääkäri valitsi lääkitysen ja kalvojen puhkaisun.
Sunnuntai iltana kävelin synnytyssaliin vielä kohtuulisen täyspäisenä, vaikka kivuliaana ja minut laitettiin oksitosiini tippaan, jonka tarkoitus oli saada kohtu supistelemaan tarpeeksi voimakkaasti. Tippakierrokset (yksi kierros kesti 6h, jonka aikana lääkeannosta lisättiin tietyin väliajoin, välissä 6h taukoa ja kaikki uudestaan) olivat raastavia, eivätkä nekään tarpeeksi edistäneet asiaa. Kohtu oli luultavasti venynyt niin äärimmilleen kahdesta lapsesta, että se ei jaksanut supistaa.
Lopulta maanantai päivällä tehtiin kiireellinen sektio. Kaikki meni leikkauksessa hyvin. Minun sekä mieheni itkiessä syntyi kaksi tervettä lasta kahden minuutin välein. Myöhemmin laskin ajan sairaalaan sisäänkirjautumisesta lasten syntymään, se oli hieman yli 52 tuntia.
Synnytys oli pettymys ja hyvin kivulias. Synnytyssalissa en saanut riittävää kivunlievitystä, vaikka olin toiveeni erikseen kirjannut. Miehelleni puhuttiin huonosti englantia ja minun piti tulkata kivuissani, että hän ymmärsi missä milloinkin mennään. Jäin melkolailla ilman kätilön tukea ja kannustusta vaikka olin ensisynnyttäjä ja kyseessä monikkosynnytys.
Kovasti toivomani alatiesynnytys ei toteutunut vaan jouduin sektioon. Sektioon liittyvät riskit ovat suuremmat ja palautuminen ongelmallisempaa. Leikkaus on todella iso. Se ei tuntunut yhtään houkuttelevalta vaihtoehdolta kun oli tulossa hoidettavia tuplana. Alatiesynnytykseen liittyy tietenkin omat riskinsä, mutta repeytyneenäkin palautuminen on yleensä nopeampaa kun sektiosta.
Helmikuinen näkymä Kätilöopiston osasto 36:n ruokasalista muutama päivä lasteni syntymän jälkeen. Kuva: siljamarjatta
Mieheni antaessa lapsillemme ensimmäistä ihokontaktia, minä makasin heräämössä kun hoitajat yrittivät saada kohtuani supistumaan takaisin painelemalla sitä kipeästi. En saanut vauvojani heräämöön, sillä se oli täynnä leikkauspotilaita, joista osalta oli leikattu syöpä. Ja näin historia toistaa itseään, sillä oma äitini joutui keisarileikkuksesta, jolla minä synnyin, suoraan rintasyöpäleikkaukseen, eikä myöskään saanut lastaan heti syliinsä. Minä pääsin äitini syliin vasta vuorokauden päästä, mutta onneksi omat lapseni kuitenkin sain noin viitisen tuntia synnytyksen jälkeen rinnalleni.
Ilta meni lääkehöyryissä ja imetyksen harjoittelussa. Nukahdin yöllä molemmat lapset kainaloihini kaivautuneena. Kätilö ei raaskinut herättää meitä kun näytimme niin tyytyväisiltä. Seuraavana aamuna alkoi todellinen vauva-aika ja synnytyksestä toipuminen, kun kätilöt pakottivat ylös sängystä.
Noin 7 kuukautta myöhemmin olin valmis käsittelemään synnytystä. Siihen liittyvää pettymystä ja asioita, jotka olivat jääneet vaivaamaan. Palasin Kättärille synnytyksen purku keskusteluun. Kätilö totesi, että kivunlievityksessä oli tehty selkeä virhe. Lisäksi annoin palautetta tuen ja kommunikaation puutteesta. Voihan olla, että aikaisempi kuin leikkauksessa annettu epiduraali kivunlievityksenä, olisi saattanut viedä synnytystä toiseen suuntaan. Niin tai näin, jossittelut sikseen. Kun aikaa on nyt kulunut, olen asian kanssa sinut. Minulle syntyi riskiraskaudesta kaksi tervettä lasta. Sektioarpi ei koskaan kehostani kokonaan katoa, eikä sen tarvitsekaan. Se muistuttaa minua isoimmasta maailmaani ravistelleesta asiasta.
Lähteet:
Helsingin Monikkoperhevalmennus
Yle Uutiset:
Vauva tulossa, mutta valmistautuminen puuttuu – moni synnyttäjä jättää kokemuksen kätilöiden käsiin
Lääkärin diagnoosin jälkeen koitti arki monikkoraskauden kanssa. Olin ehtinyt vuoden sisään olla jo kahdesti raskaana ja molemmilla kerroilla raskaus keskeytyi ensimmäisen kolmanneksen aikana. Hormonimyrskyille ei näkynyt siis loppua. Lunta oli tulossa tupaan tuplana.
Tämän tekstin tarkoitus ei ole pelotella tulevia monikkoäitejä, tämä on minun kokemukseni. Jokainen raskaus on erilainen ja kaksosraskaus on erilainen kuin yksösraskaus. Raskaus on naiselle suuri muutos niin henkisesti kuin fyysisesti. Sen jälkeen paluu samaan kummaltakaan osin ei ole mahdollista. Se on tärkeä, henkilökohtainen, ihana ja kauhea asia. Ja silti se on kovin julkinen kaikkine tutkimuksineen ja keskimääräisyyksien vertailuineen. Ristiriitaista.
Aloin epäillä raskautta jo aikaisessa vaiheessa. Jouduin tekemään testin kahteen kertaan viikon välein, kun en ensin uskonut haaleaa viivaa testiliuskassa. Kolmas raskautuminen oli tapahtunut tosi nopeasti, eikä mieli meinannut pysyä mukana. Sanoin miehelleni, että jos raskaus taas päättyy, en välttämättä halua enää ikinä yrittää.
Kun istukkahormonit olivat nousseet havaittaviksi, melkein hetimmiten alkoi pahoinvointi. Eikä se ollut mitään aamupahoinvointia vaan koko- ja jokapäiväistä. Kun pahoinvointi loppui vajaan kahden kuukauden jälkeen, alkoivat migreenit jotka kestivät yleensä muutaman päivän, sitten tulivatkin jo jalat kipeäksi. Tietenkin oli myös jäätävää väsymystä, suonikohjuja, jalkojen turvotusta, jatkuvaa nuhaa, selkäsärkyä, hengenahdistusta, närästystä, unettomuutta, liitoskipuja, rannekanavaoireyhtymä ja niin edelleen ja niin edelleen. En usko, että jäi puuttumaan yhtäkään vaivaa.
Raskaana ruoka on nautinto…oh wait! Kuva: Pinterest
Mitään energistä keskiraskautta en kokenut, vaan rehellisesti puhdasta tuskailua alusta loppuun.
Kaksosraskaudessa kohtu kasvaa nopeasti ja raskaus oli nähtävissä pian. Se siitä piilottelusta ja yksityisyydestä. Puolessa välissä olin jo iso ja loppuvaiheessa keräsin epäuskoisia ja sääliviä katseita. Olin kuitenkin onnellinen jokaisesta viikosta, jonka lapset kohdussa kasvoivat.
Kaksosraskautta seurataan tehostetummin, koska se luetaan riskiraskaudeksi. Aluksi kävin kahden viikon välein vuorotellen neuvolassa tai ultrassa. Loppuaikana ultraäänitutkimus tehtiin viikottain. Systeemi toimi, vaikka neuvolan monikkotietous oli välillä hieman hukassa. Maksoin jokaisesta ultrasta poliklinikkakäynnin verran. Lopulta se oli pienituloisellekin pieni paha, sillä seurannassa oltaisiin päästy heti kiinni mahdollisiin ongelmiin.
Vielä yli kuukausi synnytykseen. Kuva: siljamarjatta
Jos fyysisesti oli rankkaa, niin oli myös henkisestikin. Riskiraskaus kummitteli mielessä ensimmäisestä ultrasta lähtien. Kaksosraskauksista suuri osa päätyy ennenaikaiseen synnytykseen, joten keskosuus on todennäköisempää kuin yksösraskaudessa. Lisäksi huolehdittavina on kaksi kasvavaa vauvaa. Ultran tuloksia sai tuplasti jännittää.
Minulla ei ollut mitään hajua monikkoraskauden faktoista. Aloin kuitenkin etsiä tietoa heti diagnoosin saatuani ja liityin kyseisen vuoden monikkoäitien ryhmään Facebookissa. Tieto rauhoitti ja vertaistuki pelasti.
Yleisimmät syyt monikkoraskauteen ovat naisen korkea ikä, hyvä ravitsemus, pituus, raskauksien määrä, hedelmöityshoidot ja tietenkin perimä, joka periytyy äidin puolelta. Minulle kaksoset olivat esikoiset ja luultavasti suurimmat syyt tuplaraskauteeni olivat ikäni ja hyvä ravitsemus, sillä suvussani kaksosia ei ole emmekä käyneet hoidoissa.
Raskauteni meni kaikesta huolimatta todella hyvin. Pääsin viiden päivän päähän lasketusta ajasta. Säästyin kaksosraskaudessa melko yleisiltä raskausmyrkytykseltä ja raskaushepatoosilta, en kärsinyt varhaisista supistuksista ja vauvojen kasvu oli kohdussa normaalia sekä kokoero oli pieni. He olivat molemmat ihanteellisesti pää alaspäin synnytykseen lähdettäessä, eikä mitään muutakaan huolestuttavaa oltu havaittu.
Mieli oli silti, varsinkin loppuajasta, melko raskas. Elämänmuutos oli jo käynnistynyt ja vaikka se oli toivottu, sen kanssa oli tekemistä. Käännyin sisäänpäin. Fyysisesti tunsin itseni vanhukseksi ja sohvalla makaaminen ahdisti tällaista vuosia vapaana juossutta. Kehoni oli vuokralla enkä voinut hallita sitä enää. Liikunta jäi aikaisessa vaiheessa pois, koska kärsin vaivoista ja seisomatyöni kuormitti jo kehoani, eikä riskin ottaminen supistuksien pelossa ollut edes kovin fiksua.
Vessahätä kaksneljäseittämän. Kuva: Pinterest
Myös työelämässä raskaus osoittautui ongelmalliseksi. Minua ei palkattu uuteen työhön, riskiraskauteni ja/tai ylipäänsä raskauteni takia. Kokemukseni osoitti, että syrjintää raskauden takia tapahtuu edelleen Suomessa laista huolimatta. Lisäksi työnkuvani muuttui raskauteni aikana ja jouduin opettelemaan päiväpainotteisesta rytmistä, ilta- ja yörytmiin. Jaksoin kuitenkin muutamaa sairasviikkoa lukuunottamatta varhaistettuun äitiyslomaani asti. Kaikesta huolimatta koin töissä käymisen paremmaksi vaihtoehdoksi kuin kotona makaamisen.
Kaikista vaivoistani ja henkisestä taakasta valittaminen on kuitenkin toisesta näkökulmasta katsottuna turhaa. Olin ylipäänsä tullut raskaaksi, 36-vuotiaana ja luonnollisesti. Minulle oli tulossa kaksoset ja synnyttäisin heidät Suomessa. Valtio tulisi tukemaan lasten saamistani ja olin perusterve nainen. Olin etuoikeutettu ja onnekas. Vaikka, kuten monelle olen sanonut ”ettei raskaus sopinut mulle”, oli se pieni hinta lopputuloksesta, kahdesta terveestä lapsesta.
Lähteet: Monikkoperhevalmennus
Istun ultrattavana. Ulkona on kaunis elokuu, mutta Naistenklinikan alimmaisen kerroksen ikkunat on kaihtimilla suljettu. Odotan pelokkaana mitä ultraava lääkäri seuraavaksi sanoo. Muistissa on vielä liiankin hyvin kaksi keskenmenoa, joista toinen havaittiin ultrassa.
Nainen ultraa keskittyneesti, etsii, etsii kunnes käsi pysähtyy. Tuijotan ruutua.
— Tilanne on nyt sitten tämä, lääkäri sanoo hymyillen.
Näen ruudulla kaksi sikiötä ja sydän pomppaa. Kaksi. Pelko ei häviä mielestä, vaan sinne tulvii kymmeniä kysymyksiä, joista miten me selvitään, toistuu. Tunnistan hämmennyksen lomasta myös suurta iloa kunnes se nopeasti katoaa taas kysymystulvan alle.
Katson miestäni.
— Lucky, hän toteaa ja hymyilee.
Lääkäri poistuu huoneesta jättäen meidät hetkeksi käsittelemään asiaa. Sydän lyö edelleen nopeasti. Tämä on hetki jonka tulen muistamaan ikuisesti.
Jokaisella kaksosäidillä ja -isällä on oma tarinansa siitä, kuinka he ensimmäistä kertaa kuulivat kohdussa kasvavista tuplista. Monet tuntevat heti itsensä hyvin onnekkaaksi, suurin osa on kuitenkin aluksi yllättyneitä tai jopa järkyttyneitä. Niillekin joilla on kaksosia suvussa tai perheessä asia tulee usein yllätyksenä. Ei sitä osaa odottaa kuin yhtä.
Oma järkytys kesti muutaman viikon. Katselin ultrakuvia ja ihmettelin tätä käännettä. Yritin rauhoittua ajatukseen, että elämä kantaa tämänkin asian. Mies oli nopeammin asian kanssa sinut, tai niin hän ainakin väitti. Hän itse asiassa oli jo nuoruudesta asti toivonut kaksosia.
Kun ajatukseen kahdesta kasvavasta sikiöstä sisällään tottui, en osannut enää ajatella miltä tuntuisi vain yksi.
Vastasyntyneet. Kuva: siljamarjatta
Annattuaan meille hetken aikaa hengittää, lääkäri palasi ultraamaan. Samalla hän selitti:
— Kaikki kaksosraskaudet luetaan riskiraskauksiksi.
Meille oli sattunut kuitenkin niistä vähiten riskejä sisältävä, sillä lapsilla oli omat sikiöpussit ja istukat. Kävelin kaikesta huolimatta omin jaloin pois Naikkarilta. Bussipysäkiltä soitin ensimmäisenä äidilleni ja pyysin häntä istumaan alas.
— Siellä on kaksoset, hän totesi ennen kuin ehdin muuta sanoa.
Pala nousi kurkkuun ja silmät kostuivat. Onnesta.
Tuplat ja kuitti 